Hyvä tahto

Täysin pyytämättä ja yllätyksenäkin minut nimettiin enoni edunvalvojaksi vuonna 2010. Tarina on synkkä, mutta päätin julkaista sen mainitsematta nimiä taikka tarkkoja koordinaatteja mihin viitataan.

Toukokuussa 2010 äitini ihmetteli missä tuo enoni tekemä perinteinen onnittelusoitto viipyy. Äidilläni on niin syntymä-kuin nimipäivät toukokuussa eli se oli luonnollinen syy huolestua. Kävimme paikkakunnalla oven takana ja ympäristössä, mutta mitään ei näkynyt saati kuulunut.

Ajattelimme pitkään, että onnistumme aina käymään väärinä aikoina esim. kaupassakäynnin aikana ( Lappohjassa ei ole enää palveluja). Kävimme useammin alati tihentäen käyntejä, mutta ei. Ei ollut muita vaihtoehtoja kuin häiriköidä eli soitella naapurien ovikelloja keräten tarinaa kokoon sana sanalta. Pikku hiljaa tarina kertoi ambulanssista, joka vei pois. Vei, mutta minne! Soittokierrokset sairaaloihin ei tuottaneet tulosta ja isännöitsijän kautta pääsimme asunnolle sisään, joka kertoi omaa tarinaansa. Näky oli järkyttävä monella tasolla ja myös kysymyksiä herättävä. Asunto näytti kuin se olisi "putsattu" ja miten esimerkiksi posti oli kerätty siistiin pinoon lattialle. Kenen toimesta sekin oli tehty?
Se ei selvinnyt koskaan. Omituista oli se miten kukaan ei halunnut puhua asiasta, kuin yhteisestä sopimuksesta vaieten kuin muuri. Se jää ikuiseksi mysteeriksi.

Riittävän itsepäisesti asukkaita kuulustellen tuli lisätietoa miten hänet oli viety Hankoon. Siellä ei ollut sairaalaa, mutta vuodeosasto kylläkin.
Heinäkuussa paikallistimme hänet vuodeosastolta dementoituneena ja yllättävän huonokuntoisena. Se järkytti vielä enemmän sisaruksia ja siten minusta tuli molempien tahtona edunvalvoja.

Laitoin heti vuodeosaston pomon koville vaatien vastausta siihen polttavaan kysymykseen "miksi ette edes pyrkinyt etsiä omaisia?" Ja vastaus oli "ei hän sanonut". Niinpä. Harvoin, jos koskaan yllättäen dementoitunut kykenee kertomaan juuri mistään. Kun potilas oli jo tuotaessa tunnistettu niin olisi voinut odottaa puhelimen soivan, mutta ei.

Vuodeosastolla hoito oli mallillaan, vaikkakin yrittivät peitellä tapaturmia eli sängystä putoamisia, silmälasien yllättäviä hajoamisia. Tarkkana pistin merkille ja vaadin selitystä ja sainkin ne. Tiedonsaannissa on sanottava se, että eroa on henkilökunnassa ja henkilökunnassa. Siinä missä toinen on avoin,läpinäkyvä ja asiakaslähtöinen  niin toinen on salaileva ja siltä oli lypsettävä sana kerrallansa, jos sittenkään sai kunnollista vastausta. En voi ymmärtää, miten viimeksimainittu voi olla suosittu paikallispoliitikko.

Käänne!

Kun säädetty aikaraja tuli täyteen muuttui maksuperusteet. Se eläkeläisenä on hyvin tuntuva muutos huonompaan taloudenhoitoon etenkin, kun edunvalvojana ihmettelin näitä hänen velkojaan. Enoni oli tunnettu siitä, ettei velkaa tehty ja nyt oli yllättäen toisin. Se herätti kysymyksiä, mutta keneltä kysyt?  Hoitomaksuihin hupeni lähes koko eläke ja yritin saada velkojia ymmärtämään tilanne ja tulemaan vastaan. Lainsäädäntö unohtaa kokonaan tämän seikan, josta voisi olla hyötyä edunvalvojalle.

Tämän jälkeen oli jo lautakunta siirtämässä enoani hoitokotiin meitä kuulematta sanallakaan. Kuulemma ei ole tarvetta. Joko hyväksymme sen taikka emme ja järjestämme itse. EI kuulostanut hyvältä ja oli pakko alistua tähän ratkaisuun.

Hoitokoti!

Taloudellisesti sinne siirto on katastrofi. Siellä jokainen maksaa huoneestaan vuokran, jolla saa keskustasta jo kaksion nyt vaivaiset 16m2. Sen lisäksi ateriapaketin ja hoitoluokan mukaisen hoitokorvauksen. Kaiken tuon lisäksi tulee ylimääräinen osuus hoidosta kaupungille, kun eläkkeestä jää "liikaa yli".  Jäljelle jäi n.100 euroa, joista oli maksettava lääkkeet,hygieniatuotteet ja kaikki muu eläminen mukaan lukien taksilla ajelut terveyskeskukseen jne.  Milläs nyt hoidan nuo hänen velkansa?

Hoitokoti on tehty vanhaan kerrostaloon ja sen palveluasunnot on sijoitettu 2 ja 3 kerrokseen. Kapea käytävä ja aulat luvattoman täynnä huonekaluja ja huonekasveja. Yleiset tilat eli ruokailu- ja tv:n katselutila oli liian pienet,vaikkakin kodinomaisuudesta haluttiin puhua. Täällä saatiinkin tapella hoidosta.

Suurin ongelma jonka itse näin sellaiseksi oli ruoka ja nesteytys. Ruokaa ei haluttu muusata, koskapa se henkilökunnan mielestä oli ällöttävän näköistä. Peruste tuokin, vaikkakin oudompi kuvastaa vain vinoutunutta asennetta.Lupauduin hankkimaan sinne sauvasekoittimen, mutta sekään ei tilannetta korjannut vaikka luvattiinkin muuta. Mainitsivat miten "keneltäkään omaiselta ei ole koskaan kuulunut moitteen sanaa"
ja käydessäni niin vuodeosastolla kuin tuolla hoitokodissa en siellä muihin omaisiin/edunvalvojiin ikinä törmännyt oli vuorokaudenaika mikä tahansa.

Kerta kerran jälkeen enoni kunto oli romahtanut ihan silmissä. Se on tavallistakin, kun pitkäaikaishoidettava ja dementoitunut siirretään uuteen ympäristöön, mutta silmissäni näin täysin muut merkit. Selvää kuihtumista ja kuivumista. Vaatteet ei enää istuneet vaan ne roikkuivat päällä. Silti henkilökunta vakuutteli niin nesteytyksen kuin ruoan olevan kuten on sovittu ja ruokahalun hyvä. Ruoka-aikoja muuteltiin, jotta ilmeisesti emme pääsisi näkemään mitä oikeasti siellä tapahtuu. Satuimme paikalle, kun erästäkin ruokailua oltiin lopettelemassa. Ruokana oli karjalanpaistia, jossa lihat olivat liian suuria kenenkään suuhun puhumattakaan perunoista joiden koko lähenteli kissanpentua. Ruoka suuhun ja hakkaamista selkään kunnes ruoka laskeutuisi ruokatorveen ja tehostetaan nousemalla hetkeksi seisomaan. Järkytyin näkemästäni ja tein siitä lopun. Ei voi olla totta miten näiden kanssa saa jatkuvasti tapella samasta asiasta .... missä muodossa ruoka annetaan ja miten tärkeätä on saada riittävästi nesteytystä.

Missä oli näidenkin henkilökunnan jäsenten aivot? Eikö missään raksuttanut vai oltiinko vain töissä!
Silloin painostin kaupunkia jälleen, jotta saisin hänet pois tuolta kuolemanleiriltä. Se oli mahdotonta. Yritin siirtoa tänne Raaseporiin, mutta sekään ei tuottanut tulosta.

Viimeinen pisara
Koko tämän ajan sai tapella lääkärintodistuksista, sillä diagnoosia ei kukaan suostunut kirjoittamaan. Silti uusia lääkkeitä määrättiin ja kyseenalaistin ne ilman voimassaolevaa diagnoosia, joka tulee aina olla lääkityksen peruste.
Vaadin aivojen CT kuvausta, johon vihdoin suostuttiin ja se paljasti miten on ollut lähiaikoina niin sydänkohtaus kuin aivoverenvuoto jollei kaksikin. Se muutti hieman hoitoa, mutta valitettavasti tässä hoitokodissa se ei oikein toiminut.
Käydessäni kiinnitin huomiota keuhkojen rohinaan, jonka henkilökunta oli pannut merkille mutta joka EI heidän mielestään ollut mitään. JUST. Riskiryhmillä keuhkokuume on hengenvaarallinen ja niin tässäkin tapauksessa. Vaadin hoitoon siirtoa vuodeosastolle, johon suostuttiinkin.

Vuodeosastolla enoni kunto oli heikko, mutta huomattavasti parempi kuin hoitokodista lähtiessä. Hän piristyi hieman nähdessään sisaruksensa kuin sisarustensa esikoisen eli minut. Uskon hänen tienneen lopun olevan lähellä ja olen iloinen miten hän kykeni kuten omaisetkin hyvästelemään.

Seuraavana aamuna hän menehtyi LUS:n saavuttaessa.

Tästä seurasi edunvalvojan roolin päättyminen ja kuolinpesän hoitajan roolin alkaminen. Koskapa kuolinpesä oli velkainen ja koskapa kuolinpesällä oli useita esityksiä vireillä tehtävää riitti. Tärkein oli pesän velkaisuudesta huolimatta hautajaisten järjesteleminen hyvin kustannustehokkaasti.
Sisarusten suostumuksella sain hautausluvan hänen vanhempiensa hautapaikkaan. Kaikesta muusta tingittiin. Siirryin perunkirjoituksen tekemiseen sekä esitykseen siitä miten velkojat saisivat oman osuutensa kuolinpesän varoista. Tämä meni onneksi suosiolla. Olisin toivonut, että velkojat olisivat jo aikaisemmin antaneet periksi luopumalla korkoa korolle pelistänsä, joka tekee velasta ylivoimaisen lyhennettävän.

Tämä opetti minulle sen, että työtä ihmismäisen hoitotyön saamiseksi täytyy tehdä. Kirjoitin,osallistuin, soittelin ja autoin muita samassa tilanteessa olevia ja teen niin edelleen. Vaikutin minkä kykenin myös tulevan vanhuuspalvelulain sisältöihin aktiivisesti kommentoimalla, vaikka siihen ei välttämättä oikeutta olisi ollutkaan. On puhuttava heidän puolestaan, jotka eivät enää jaksa tai siihen kykene. Yhteyttä saa ottaa.

Lepää rauhassa enoni. Olen hoitanut asiasi kuntoon.

************************
Olen hyvin tarkoituksellisesti jättänyt mainitsematta kenenkään asianosaisen nimet. En tule niitä julkaisemaan. Kirjoitus ei ole tarkoitettu loukkaavaksi, vaan rehelliseksi joskin jonkin verran sensuroiduksi ja lyhennetyksi kertomuksesta siihen mitään lisäämättä.